Oppaana

- Mikko, onko sinne pitkä matka?
- Ei, ihan tossa vieressä. Andiamo!

En tiedä onko mun käsitys "vieressä olemisesta" hämärtynyt täällä, mutta jotenkin siltä tuntuu. Ja miksi se ylipäätään pitää multa kysyä, hittoako minä tiedän. Liikun täällä vieläkin kartan kera, jos vähänkään kummallisempaan paikkaan pitäisi löytää. Hyvin mutkikas kaupunkin tämä Bologna, täynnä eri suuntiin kaartuvia pikkukujia.

Kumminkin.. täällä tapahtuu jatkuvasti seuraavaa: johonkin pitäisi löytää ja tietä kysytään multa. Vahvan "lasse-efektin" omaksuneena väitän tietenkin paikan olevan hallussa, ja lähellä. Se on oikeastaan ainoa vaihtoehto, koska eteläeurooppalaiset ovat maailman huonoimpia liikkumaan tai ylipäätään päättämään mistään mitään. Seurata ne kyllä osaa.

Pari esimerkkiä hienojen hetkien myötä..

------------------

THE WAILERS

Bobin bändi päätyi kiertueellaan myös Bolognaan. Kova juttu. Varsinkin tuntemani brassit hihkuivat onnesta. Paikkana oli Estragon, isompien bändien paikallinen areena, joka itseasiassa ajaa asiansa pirun hyvin.

Estragon, Bologna

Lähes ylivoimaisimpia palveluita maailmassa, Google Maps, vihjaili faktana 20 minuutin kävelystä. Sehän passaa. Sovittiin tapaaminen viressä olevaan pikkupubiin ja läksittiin matkaan, minä oppaana. Palttiarallaa 45 minuuttia tyhjää ja pimeää autostradaa ja vihdoin alkoi maali häämöttämään.

No, onneksi etelän kuumat veret jäähtyvät yhtä nopsaan kuin kiehahtavat. Perille päästyämme keikka oli viihdyttävyydessään kympin luokkaa ja takasin pääsi liftaamalla.

Iloiset veitikat reggaen huumassa

------------------

LIMONJANO

Kämppikseni Francesco on italialainen sieltä vekkuleimmasta päästä. Hienoa on myös, että tämä sälli on järkkäilee kamuilleen koko ajan jotain mielekästä puuhaa. Kuten Limonjano-festat kukkulan päällä.

Bologna on siitä mukava paikka, että sitä ympäröivät hyvin vaikuttavat kukkulat. Niille paetaan kaupunkia ja sieltä myös löytyy mitä mahtavampia paikkoja ajanviettoon.

Tällä kertaa autottomille oli järkätty minibussi. Auto lähti liikkeelle 11:n maissa ja perillä oli tarkoitus olla puolelta. Puolen tunnin päästä ihmiset alkavat kuitenkin ihmetellä missä kummassa me ylipäätään ollaan. Kuskina toimii 120v. sisilialainen, jolla ei oikeastaan ole hajuakaan mihin tässä oikein on matka. Puhelimella yritetään saada Francescoa kiinni, mutta ei onnistu..

Kukas täällä autossa on? Francescon kämppis (eli siis mä)! Varmasti tietää missä meidän pitäisi olla. "Se on varmaan ihan tossa kulman takana.. jatketaan vaan matkaa."

Näissä tilanteissa on kyllä pakko ihailla italialaisia. Ulkona pilkkopimeetä, eksyksissä, kaukana ja kuski pyytää kaksi kertaa koko 20 henkistä joukkiota ulos kylmään sateeseen kävelemään, koska ei uskalla ajaa muutamasta mutkasta ihmisiä kyydissä. Italialaiset heittävät yhteislauluksi eikä hymy hyydy missään vaiheessa samalla kun 4 mukanani ollutta itäeurooppalaista rukoilevat selviytymistä.

Perille pääsimme lopulta reippaasti puolen yön jälkeen, lähes ensimmäisinä. Paikalliseen tapaan ihmisiä alkoi lapata mestoille vasta yhden jälkeen. Lopulta meitä oli yli sata ja jälleen kerran, hupaa oli. Kerrassaan.

Tapahtumapaikkana isohko vanha mökki.

Taas törmäsin näihin kummallisiin palloihin.
Tarkoitus on kirjoittaa siihen jokin toive..

..jonka jälkeen leikitään vähän tulella..

..ja jo on illalle hieno huipennus pallojen leijaillessa
kauas tummaan horisonttiin.

------------------

JAMES TAYLOR QUARTET

Tämä olikin sitten jo seikkailu.

Julmetun kova jazz-funk pumppu JTQ heitti ihan naapurissani pari keikkaa. Kysäisin tutuilta kiinnostusta ja varasin pöydän neljälle. Keikkapäivänä Bravo Cafèsta soitettiin: "Mikähän pöytä se mahtoi olla kun muistikuvaa ei oikein ole?" "En kyllä nyt osaa sanoa, mutta semmonen olisi kiva, mistä näkee bändin." "Ok, lupaan paikan, josta jopa kuulettekin sen!"

Oltiin mestoilla hyvissä ajoin ja jouduttiin odottelemaan pöytää. Ihmisiä kuitenkin tulee ja menee eikä mitään näytä tapahtuvan. Juuri kun keikka on alkamassa meidät ohjataan paikoillemme. "Niin.. missä tässä on nyt se pöytä?" "Hei, nää on kuule hardcore paikat!", huikkaa kaveri englanniksi ja painelee tiskin taakse. Istuimme portailla meitä varten tuotujen tyynyjen päällä..

No, ei se mitään. Lopulta ihan kelpo paikat. Ja keikka oli ylen kova. Oli kiehtovaa nähdä bändi intiimissä klubimiljöössä riehakkaan festarikeikan sijaan.

Kuten huomaa, tila ei ole iso.

Mutta lystiä oli sitäkin enempi.

Jäimme keikan jälkeen baariin lasilliselle. Aikamme turistua huomasin, että siinähän soittajat istuvat, viereisessä pöydässä, vedosta nuutuneena. Brittipumpun ollessa kyseessä, oluthan on tietty kova sana. Bolognassa noin yleisesti sen valikoima on melko rajattu. Siitä se keskustelukin alkoi ja kohta olinkin taas tutussa tilanteessa. "Onko sinne pitkä matka?" "Ei, se on kuule ihan tuossa vieressä.."

Puhuin aiemmin löytämästäni baarista, jossa on varmaan kaupungin paras olutpaletti. Läksittiin sitten sinne. Minä edellä ja tämä maailmalla 20 vuotta mainetta niittänyt bändi perässä.

Jotenkin yllättäen baari ei ollutkaan ihan vieressä. Suurempi ylläri oli kuitenkin sen tyhjyys. Via Pratello on tavallisesti tupaten täynnä jengiä, mutta näemmä aina ei. No, ainakin täältä löytyy eräs taivaallinen olutmerkki. Totta, mutta jäljellä oli yksi ainokainen pullo.. "Onko teillä jotain vastaavaa?" On! "Enemmän kuin yksi pullo?" Ei..

Aivan käsittämätön läppä koko juttu. Mutta onni tässä kaikessa oli se, että nämä sällit olivat yhtä mukavaa sakkia kuin musiikki, mitä ne ilmoille tuottavat. Vietimme nimittäin sangen rattoisan illan. Veikkaan, että passasi bändillekin. Kävelin nimittäin seuraavana iltana erään terassin ohi, kun joku huusi nimeäni. Koko bändihän se siinä! Esittelivät mut "hulluna, mutta sympaattisena suomalaisena" ja tarjosivat oluen.

James & Mikko

Ps.
JTQ on saanut jonkinlaisen fiksaation Bolognaa kohtaan. He olivat täällä toisen kerran vuoden sisään ja uusimman levyn kannessa komeilee tuttu kaupunki: